Muuttuva metsä – Opas jatkuvaan kasvatukseen

Pekka Juntti ja Anna Ruohonen
Muuttuva metsä – Opas jatkuvaan kasvatukseen
Like 2023, s. 216

Tiesitkö, että Suomessa jatkuva kasvatus tuli lailliseksi vasta vuonna 2014? Sitä ennen 60 vuoden ajan avohakkuu oli ainoa sallittu metsänkäytön muoto. Itse muistan ihmetelleeni tätä kyllä. Avohakkuita on perinteisesti perusteltu sillä, että ne muistuttavat luonnon omaa toimintaa – metsäpalot ”hakkaavat” metsän säännöllisesti alas, jolloin se uudistuu kerralla. Uudet tutkimukset ovat paljastaneet tämän varsin tarkoitushakuiseksi myytiksi. Metsäpalot ovat olleet huomattavasti harvinaisempia, kuin aiemmin luultiin. Suomalaisissa metsissä metsäpalokin on yleensä tuhonnut vain noin puolet puista ja jättänyt maaperän lähes ennalleen. Avohakkuista ei voi sanoa samaa.

Jatkuvassa kasvatuksessa valitaan ensin säästettävät puut eli metsän emot. Ne ovat suuria ja terveitä puita, joiden siemenistä syntyy paljon uusia taimia. Sen jälkeen poimintahakkuun avulla hakataan tukkipuukokoista puuta, josta saa parhaan hinnan. Tuloksena on nuortunut sekametsä, josta voi seuraavan kerran hakata tukkipuuta 15-20 vuoden kuluttua.

Avohakkuussa satavuotias metsä hakataan, maanpinta rikotaan, jotta uudet taimet saadaan juurtumaan, aukealle pian ilmestyvää horsmaa ja heinää käydään poistamassa, jotta taimet eivät hukkuisi niiden sekaan ja parin vuoden päästä taimikko perataan ja kun se on viisimetristä, se raivataan. Ensiharvennus tehdään yleensä 20-30 vuoden kuluttua ja sen jälkeen toinen harvennus, joka on yleensä ensimmäinen kerta, kun metsästä saadaan jälleen kunnolla tuloja. Uusi avohakkuu seuraa sitten 50-120 vuoden päästä.

En ole metsänomistaja, mutta jatkuva kasvatus vaikuttaa kyllä huomattavasti houkuttelevammalta. Sitä myös käytännössä harjoitettiin yleisesti aina toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin asti. Sodan jälkeen metsistä tuli pelkkä talouden resurssi, josta otettiin kaikki irti – heti. Kaikki metsänhoidon ammattilaiset eivät tuolloinkaan olleet samaa mieltä, mutta vuonna 1948 kuusi metsäalan ammattilaista laati ”harsintajulkaisun”, jossa vaadittiin käytännössä jatkuvan kasvatuksen mukaisen metsänhoidon loppua. Julkaisu johti nopeasti avohakkuiden muotoutumiseen ainoaksi hyväksytyksi menetelmäksi. 1970- ja 80-luvuilla tämä johti jopa oikeudenkäynteihin sellaisia metsänomistajia vastaan, jotka olivat hakanneet metsiään ”poimimalla”. Piirimetsälautakunnat saattoivat avohakata ja viljellä yksityisten metsiä itse.

Vuonna 1950 Suomen metsistä 25% oli hakkaamatonta luonnonmetsää. Vuonna 2000 sellaista metsää oli jäljellä 5%. Metsien mukana on kadonnut ja muuttunut uhanalaiseksi iso joukko eläimiä ja muuta kasvillisuutta, joka on ollut metsistä riippuvaista.

Olisikohan tästä kirjasta nyt trendin kääntäjäksi ja jatkuvan kasvatuksen suosion nostajaksi? Kirjasta löytyvät ohjeet jatkuvaan kasvatukseen erilaisissa metsissä, ongelmien – kuten tuholaisten ja kuusettumisen – taklaamiseen ja sen muistamiseen, että metsä on muutakin kuin puuteollisuuden raaka-ainetta tuottava viljelys.

Susan