Kumppanuuskasvit – totta vai tarua?

Kumppanuuskasveista puhutaan paljon, mutta asiaa tunnetaan vähän. Yleensä maininnat kumppanuuskasveista niin puutarhakirjoissa kuin internetissäkin pelkistyvät samojen parinkymmenen kasvin listauksiin ja mainintaan, ettei kumppanuuskasvien tehosta ole tutkittua tietoa. Tämä yhä uudelleen toistettu lause olisi jo syytä päivittää.

Kumppanuuskasvit käsitteenä on varsin epämääräinen ja sitä käytetään tarkoittamaan hyvin monenlaisia asioita. Tämä on luonnollista, koska kumppanuuskasvit on hyvin monimuotoinen ja laaja käsite. Asiaa sekoittaa ehkä sekin, ettei tieteellisissä yhteyksissä yleensä puhuta kumppanuuskasveista, vaan sekaviljelystä. Tämä onkin tarkempi käsite, koska mikä tahansa kasvi voi olla kumppanuuskasvi. Sekaviljely tarkoittaa eri kasvilajien yhtäaikaista viljelyä samalla alueella, jotta saavutettaisiin hyötyjä kasvussa, tuholaistorjunnassa tai viljelyn tehokkuudessa.

Näihin samoihin tavoitteisiin pyritään kotipuutarhoissakin kumppanuuskasveja käytettäessä ja osin samoja menetelmiä käyttäen. Sopivilla kasviyhdistelmillä saadaan eri kasvilajit vaikuttamaan positiivisesti toistensa kasvuun: ne täydentävät toisiaan kasvutekijöiden käyttötavoissa, toimivat tuholaiskarkottajina ja houkuttelijoina, tuottavat ravinteita maaperään tai antavat tukea tai varjostusta. Useamman lajin kasvattaminen parantaa myös sadon onnistumisen varmuutta, koska se ei ole yhden lajin varassa. Samalla viljelyalalla voidaan tuottaa suurempi kokonaissato, kun alueen kaikki ominaisuudet pystytään hyödyntämään. Lisäksi monilajinen viljelys lisää monimuotoisuutta.

Miten kumppanit toimivat?

Kumppanuuskasvien käyttämisen hyödyt tulevat usein kasvien tuottamien kemiallisten eritteiden tai houkutusvaikutuksen kautta. Kasvi voi tuottaa juuristollaan tuholaisia karkottavaa tai rikkakasvien kasvua estävää kemiallista eritettä. Toisaalta kasvi voi myös vapauttaa typpeä maaperään, lannoittaen siten naapurikasvejaan. Kasvi voi houkutella kukillaan petohyönteisiä, jotka auttavat tuhohyönteisten kurissapitämisessä tai kasvi voi toimia ansana, houkutellen tuholaiset kimppuunsa, jolloin varsinainen viljelykasvi säästyy. Kasvi voi myös toimia toiselle kasville kasvutukena tai varjostuksena. Kasvia voi käyttää maanpeitteenä pidättämään kosteutta maaperässä ja estämään rikkakasvien leviämistä.

Kumppanuuskasveihin liittyy paljon uskomuksia ja käytännön kokemuksista tehtyjä johtopäätöksiä. Nämä eivät aina ole paikkansapitäviä, mutta kokemusperäisellä tiedollakin on sijansa. Usein toistettu väite kumppanuuskasvien hyötyjen tutkimusnäytön puuttumisesta ei sen sijaan pidä paikkaansa. Sekaviljelyä ja sen vaikutuksia on tutkittu jo ainakin 50 vuotta eri puolilla maailmaa. Tutkimuksissa käsitellään kuitenkin yleensä sekaviljelyä tiettyjen merkittävimpien viljelykasvien osalta, koska ne ovat kaupallisesti tärkeimpiä. Siksi runsaasta tutkimuksesta huolimatta on vielä paljon hyötykasveja – ja etenkin koristekasveja – joiden vaikutuksista ei ole olemassa kuin kokemusperäistä tietoa.

Kasvien kasvuun ja puutarhan sadon määrään vaikuttavat kasvikumppanien ohella toki lukuisat muutkin asiat, kuten ilmasto ja sää, maaperä, lannoitus, viljelytavat tai käytetyt lajikkeet. Siksi parhaatkaan kumppanukset eivät takaa loistavaa lopputulosta, jos puutarhan muut kasvutekijät ja olosuhteet eivät ole kunnossa.

Kumppanuuskasvien historia

Kumppanuuskasveilla on pitkä historia. Modernin maatalouden aikana kumppanuuskasvit ovat kuitenkin suurelta osin painuneet unholaan länsimaissa. Tehokkaat lannoitteet ja kemialliset torjunta-aineet toivat nopean avun viljelyn ongelmiin ja mahdollistivat valtavat yhden viljelykasvin monokulttuurit. Tällainen viljelymuoto on kätevä, kun sato voidaan korjata koneellisesti ja sen tuotanto on näennäisen varmaa. Ajan myötä on kuitenkin selvinnyt, että väkilannoitteet johtavat maaperän köyhtymiseen, torjunta-aineet osuvat viljelijöiden omaan nilkkaan tuhotessaan myös pölyttäjähyönteisiä ja yhden lajin monokulttuurit ovat erityisen haavoittuvaisia kasvitautien ja tuholaisten suhteen.

Kehittyvissä maissa, joissa suuri osa maataloudesta on edelleen kotitarveviljelyä, kumppanuuskasvit ovat vieläkin laajasti käytössä. Erityisesti silloin, kun pieneltä maa-alalta pitää saada mahdollisimman suuri sato ja työvoimaa on runsaasti käytössä, kumppanuuskasvit tarjoavat hyvät mahdollisuudet sadon kasvattamiseen. Latinalaisessa Amerikassa, Afrikassa ja Kiinassa kumppanuuskasvien käyttö tai sekaviljely ovatkin edelleen suosittuja.

Euroopastakin löytyvät omat perinteiset sekaviljelyn menetelmät: Sveitsin ”pâturage boisé” -alueilla ja Välimeren ympäristön ”coltura promiscua” -alueilla yhdistetään puita ja niiden alla kasvatettavia viljelykasveja peltometsäviljelyn tai agrometsätalouden tapaan. Peltometsäviljelyssä käytetään usein puulajeja, jotka sitovat typpeä biologisesti palkokasvien tapaan. Lisäksi puut estävät eroosiota ja tarjoavat niiden alla kasvaville kasveille suojaa auringon paahteelta sekä auttavat muodostamaan kosteamman mikroilmaston kasvualueelle. Luomuviljelyssä sekaviljely on kasvava suuntaus myös muualla Euroopassa.

Kolme sisarta

Tunnetuin historiallinen kumppanuuskasviyhdistelmä on ”kolme sisarta”. Tämä Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaiden käyttämä yhdistelmä hyödyntää maissin, pavun ja kurpitsan toisilleen tarjoamat edut. Kurpitsa toimii isoine lehtineen katekasvina kasvukauden alussa, estäen rikkaruohojen kasvua ja pidättäen kosteutta maassa. Maissin ja pavun kasvu myöhemmin kasvukaudella ylläpitää kummankin latvuksen kosteutta ja maksimoi auringonvalon käytön. Kasvaessaan korkeamman kasvin varjossa, matalamman kasvin on todettu käyttävän tehokkaammin hyväkseen auringonvaloa kuin kasvaessaan yksin. Papu tarjoaa sekä maissille että kurpitsalle ravinteita tuottaessaan typpeä maaperään.

Kumppanuuskasvit tänään

Kumppanuuskasvien käytöstä on tutkimuksissa todettu etuja myös kaupallisessa viljelyssä. Kaksi merkittävää etua ovat tuholaistorjunta ja pölyttäjien elinolosuhteiden paraneminen. Maailmanlaajuisesti arvioidaan 30 %:n viljelysadoista tuhoutuvan tuhohyönteisten takia. Samaan aikaan pölyttäjäkato vaikuttaa satoja vähentävästi. Sekaviljely auttaa näihin molempiin ongelmiin luomalla monimuotoisemman ympäristön, jossa on enemmän ja monipuolisemmin resursseja hyödyllisille organismeille – olivat ne sitten mikro-organismeja, pölyttäjiä tai petohyönteisiä. Esimerkiksi omenatarhoissa, joihin on istutettu aromaattisia yrttejä, petohyönteisten lajivalikoimassa ja runsaudessa on havaittu merkittävä kasvu.

Sekaviljely auttaa myös kasvitautien torjunnassa. Aiheista tehdyissä tutkimuksissa on usein havaittu merkittävä lasku kasvitautien esiintymisessä verrattuna monokulttuuriviljelyksiin. Kumppanuuskasveilla voidaan myös vaikuttaa maaperän mikro-organismeihin ja mykorritsarihmastojen kautta tapahtuvaan allelokemikaalien välittymiseen viljelykasveihin. Maaperän mikro-organismien monimuotoistuminen nostaa satotasoa ja houkuttelee petohyönteisiä, lisää pölyttäjien vierailuja viljelykasveissa ja suojelee kasvipatogeeneilta.

Maanviljelyssä sekaviljelyn on lisäksi todettu tehostavan kasvien kasvutekijöiden käyttöä ja lisäävän sadon määrää viljelyalaa kohden. Kasvien erilaisilla juuristoilla on omanlaisiaan vaikutuksia maaperään. Sekaviljelyssä erilaiset juuristot saavat aikaan tehokkaamman maaperän ravinteiden talteenoton ja monipuolistavat juuriston vaikutusta. Palkokasvit ovat tyypillisiä sekaviljelyssä käytettäviä kumppanuuskasveja, jotka parantavat naapurikasvien ravinteiden saantia. Palkokasvit pystyvät sitomaan typpeä ilmakehästä ja tuottamaan sitä myös kumppanuuskasveilleen. Lisäksi palkokasvit voivat parantaa kasvien fosforin saantia. Härkäpavun on todettu alhaisen fosforitason maaperässä erittävän maaperään kemiallisia aineita, jotka vapauttavat fosforia naapurikasvienkin käyttöön.

Paras menetelmä omaan puutarhaan?

Sekaviljelyä voi toteuttaa monella eri tavalla, esimerkiksi seosviljelynä, rivisekaviljelynä, kaistasekaviljelynä, vuorosekaviljelynä tai peltometsäviljelynä. Siihen, mikä näistä muodoista on paras itse kullekin, vaikuttavat sekaviljelyllä tavoiteltavat hyödyt, viljelyala ja omat mieltymykset. Jokainen voi valita itselleen ja kasvattamilleen kasveille parhaiten sopivat muodot.

Seosviljelyssä eri lajit kylvetään samaan aikaan sekoituksena tai peräkkäin ja sato korjataan myös samaan aikaan. Tätä muotoa käytetään yleisimmin maataloudessa nurmen ja viljojen viljelyssä tai viherlannoituksessa. Rivisekaviljelyssä lajit kylvetään vuororivein. Tässä muodossa voidaan hyödyntää esimerkiksi kasvien erilaista valon- tai tuentarvetta. Kaistasekaviljelyssä lajit kylvetään vuorotellen leveämpinä kaistoina, mutta kuitenkin niin lähellä toisiaan, että ne vaikuttavat toisiinsa. Vuorosekaviljelyssä kasvit kylvetään eri aikaan niin, että ne kasvavat osan ajasta yhdessä, mutta niiden voimakkain kasvu ajoittuu eri ajankohtaan.

Peltometsäviljely lähestyy permakulttuurikillan ajatusta. Permakulttuurissa ajatuksena on suunnitella maanviljelyn ja puutarhaviljelyn ekosysteemit ekologisesti kestävällä tavalla. Lisäjuonteena on useimmiten pyrkimys omavaraiseen tai lähes omavaraiseen ruoantuotantoon. Permakulttuurikillaksi nimitetään kokonaisuutta, jossa yleisimmin kasvatetaan puiden lomassa erilaisia ravintokasveja pensaista varpuihin ja ruohovartisiin. Puut ovat killassa mielellään hedelmäpuita.

Teksti ja kuvat: Susan Wilander